Ristin ja raudan tie: Luku X s. XX Mikael Konstantinopolin muureilla

“Basileus Aleksios ei tarvinnut neuvojani, sillä tuskin oli tuo runneltu sanansaattaja saatu muurien suojiin kun portit aukaistiin ja basileuksen sotilaat kiiruhtivat pyhimysten nimiä huutaen kohti Godefroin miehiä. Tällä kertaa saimme nähdä muureilta kuinka ritarit iskivät yhteen niin että peitset katkeilivat ja kilvet murtuivat. Koko kentän ylitse kiiri mahtava huuto johon sekoittui metallin kalske ja hevosten kirkkaat kiljahdukset niiden sortuessa tantereelle. Pian alkoi kuulua myös miesten tuskanhuutoja ja Godefroin miesten viirit katosivat pölyn sekaan.

Ivallisesti hymyillen katselin kuinka mies toisensa jälkeen sortui näkymättömiin ja vauhkoontuneet hevoset raahasivat jalustimiin tarttuneita ratsastajiaan ympäri kenttää jättäen verivanan jälkeensä. “Näin kristikunta ristiinnaulitsee itse itsensä. Voiko ihminen enää jalommaksi muuttua säästäessään pyöveleiltä vasaroimisen vaivan”, sanoin Manuelille.

Hän tuijotti kentälle kasvot kalpeina tehden ristinmerkkejä vapisevin käsin. Näin kuinka hänen katseensa oli nauliintunut mieheen joka hoippui kohti muureja kannatellen verisissä käsissään mahastaan pursuavia suolia. Tuo älytön mies yritti sulloa sisälmyksiään takaisin ammottavaan haavaan, josta veri pulppusi kuin vesi lähteestä. Hän kääntyi katsomaan ylös muureille verisin kasvoin silmissään vauhkoontuneen eläimen katse. Hän oli niin yltä päältä veressä ettei hänestä voinut sanoa oliko hän kreikkalainen vai frankki. Kreikkalaiset jousimiehet vaikenivat tuon miehen tuijotuksesta eivätkä osanneet tehdä mitään. Otin lähimmältä jousimieheltä jousen ja yhden nuolen. Nojasin kylkeni vasten muurin sakaraa ja jännitin jousta niin paljon kuin nuolessa oli varaa. Tuo kuoleva mies katsoi minua henkeään haukkoen verivaahdon pursutessa hänen suupielistään.

Kenenkään kreikkalaisen estämättä ammuin nuolen tuon miehen rintaan. Nuoli osui häneen niin kovalla voimalla että hän kaatui selälleen jalkojensa päälle. Hänen kätensä herpaantuivat ja hänen mahansa sisältö valui maahan. Annoin jousen takaisin kreikkalaiselle jousimiehelle joka väisti katsettani. Naama kalpeana hän katosi tovereidensa taakse mutisten jotakin itsekseen.

“Ettekö armahda jalkansa katkaisseen hevosenkin kärsimyksistään”, sanoin synkästi. Kukaan ei vastannut minulle mitään ja kulkiessani pitkin muuria seuraamassa taistelua, kaikki väistyivät edestäni aivan kuin minulla olisi ollut spitaali…”

Ristin ja raudan tie: Luku X s. XX William Riukusääri

“William Riukusääri kohotti vaivalloisesti päätään ja katsoi minua sameilla silmillään. Hän vapisi rasituksesta ja näin kuinka hänen luunsa törröttivät likaisten rääsyjen alla.

“Mikael, onko se Mikael”, hän kuiskasi tukahtuneesti. Näiden sanojen lausuminen näytti kuluttavan hänen voimansa lähes loppuun ja hän lysähti takaisin likaisille oljille.

“William, ystäväni, kumppanini. Mitä sinulle on tapahtunut”, sopersin nieleskellen.

William huokaisi raskaasti tuijottaen vajan huteraa kattoa.

“En ansainnut ritarin kannuksia. En koskaan. Muistatko kuinka haaveilimme siitä kun harjoittelimme yhdessä Toulousessa. Muistatko kuinka istuimme Sainsin viinituvassa juomassa viiniä. Michelle kaatoi meille hyvää, virkistävää viiniä ja me joimme”, hän sopersi epäselvästi.

Saatoin haistaa tulehtuneiden haavojen imelän märän hajun, kuoleman karvaan tuoksun joka leijaili vajassa kuin loukkuun jäänyt savu.

“Muistan, William, muistan kaiken. Michelle oli kaunis kuin öinen taivas, hän hymyili meille niin että olimme sulaa vahaa”, mumisin liikuttuneena.

William huokaisi jälleen ja liikahti vaivalloisesti niin että oljet kahahtivat.

“En ehtinyt suojata itseäni. Kun sir Chartresin hevonen sortui kuolleena maahan, annoin hänelle omani. Hän ratsasti minut kumoon ja päästessäni jälleen jalkeille, huomasin kilpeni kadonneen. Nuoli löi minut maahan. Se iski kuin salama”, hän kuiskasi.

Puristin voimattomana käteni nyrkkiin ja katsoin noita sameiksi muuttuneita silmiä, jotka olivat kerran kirkkaina tuijottaneet minua Normandian kylmässä sumussa.

“Jumala olkoon kanssasi, William”, kuiskasin tukahtuneesti.

William kohotti sormiaan ja mumisi jotakin mitä en voinut kuulla. Hän huokaisi jälleen, viimeisen kerran. Vajan täyttänyt raskas hengitys vaikeni ja kuolemanhiljaisuus laskeutui yllemme. Tartuin Williamin vielä lämpimään käteen ja itkin menetettyä ystävääni, menetettyä nuoruuttamme ja Michelleä, joka saattoi yhtä hyvin maata kuolleena jossakin Syyrian auringon alla.

Kun astuin ulos vajasta, sir Chardonnay oli kadonnut jonnekin. Tiesin aivan hyvin että hän oli jättänyt Williamin vaille hoitoa ja antanut tämän sairastua kuolettavasti. Mutta yhtä paljon kuin halusin tappaa hänet, halusin nähdä hänen kärsivän. Siksi kuljin tyynesti omaan majapaikkaani sillä tiesin hänen vielä kärsivän matkallamme tuhannesti enemmän kuin kaikki ne yhteensä, jotka olivat jo kuolleet…”

<< Takaisin edelliselle sivulle