Corvus corone

“On vaikea uskoa kuinka nopeasti varjoisa lehto voi muuttua synkäksi, läpitunkemattomaksi metsäksi. Tien kääntyessä kohti niemenkärkeä valo kuoli pois ja ne harvat auringonsäteet, jotka onnistuivat tunkeutumaan tuuhean oksiston läpi, olivat valjuja kuin kiven alta yllätetyt madot. Täällä puita ei ollut kaadettu vuosiin ja ne olivat saaneet kasvaa, kuolla ja lahota rauhassa. Maatuneiden lehtien tuoksu leijui kaikkialla niin raskaana, että tuntui siltä kuin olisin hengittänyt tahmeaa hämähäkinseittiä.

Viimeiset viisisataa metriä olivat melkein mahdottomia ajettaviksi. Keskiuralla kasvoi miehenkorkuista heinää aivan kuin metsä olisi halunnut nopeasti parantaa ihoonsa viilletyn kapean haavan. Puut puristuivat tien ympärille niin että ikkunat rapisivat ja pelti kirskui oksien raapiessa sitä. Kartalta mitattuna koko niemenkärjen pituus oli tuskin kahta kilometriä. Mutta ajaessani tuossa metsän muodostamassa vihreässä holvissa tuo tieto ei lohduttanut minua. Mieleeni muistui vanha ystäväni, joka löytyi Alaskasta sikiöasentoon jäätyneenä kolmen metrin päässä tutkimuskeskuksen ovelta. Luonnossa yksikin kartalla vain likaisen kynsinauhan mittainen metri saattoi joskus olla liikaa.

Nevalan pihapiiriin päättyvä tie oli enää hätäinen viillos umpeutuvassa ryteikössä. Kun sammutin auton moottorin, lehtien suhina ympäröi minut kuin pahantahtoisten ihmisten kuiskaukset. Vaivalloinen matkani oli saanut minut hermostuneeksi ja äreäksi enkä enää tuntenut suurtakaan uteliaisuutta ystäväni työtä kohtaan….”
 

<< Takaisin edelliselle sivulle