Kadonnut päivä

“Oli aivan pimeää. Kaikki valo oli sammunut maailmasta, tähdet luhistuneet ja kylmenneet. Täydellinen äänettömyys humisi korvissani ja hiljaisuus oli yhtä piinaavaa kuin kova meteli. Kaiken tyhjyyden keskellä leijui vain heikko konjakin tuoksu. Se oli hienon hieno konjakin tuoksu, juuri sellainen, jonka voi haistaa sellaisen miehen hengityksestä, joka on juonut hyvän aterian jälkeen koko pullollisen, polttanut ehkä vielä kaiken kruunuksi paksun sikarin. Se oli lämmin, pistävä tuoksu, eikä koko maailmassa ollut muuta kuin tuo tuoksu.

Jonnekin pimeyden keskelle ilmestyi kalpea piste, aivankuin joku olisi kurkistanut lampun kanssa siihen pohjattomaan kaivoon jonka uumenissa minä makasin. Se oli kylmä, luotaantyöntävä piste lämpimän pimeyden keskellä. Ja yhtäkkiä, aivankuin painovoima olisi kääntynyt ylösalaisin, tuo piste alkoi lähetä ja suureta. Se putosi kiihtyvällä vauhdilla silpoen pehmeän pimeyden repivällä valollaan. Sen reunojen ylitse pursui kaikki maailman äänet ja hiljaisuus pirstoutui palasiksi kuin hauras peili. Pimeys ja hiljaisuus katosivat ja minä huusin tuon valokehän iskeytyessä päälleni.

Olin yksin valkeassa, loistelamppujen valaisemassa huoneessa. Makasin korkeassa sängyssä ja tiputusletku kulki kämmenselkääni telineessä olevasta pussista. Pääni oli raskas ja kaikki jäseneni olivat arat aivankuin olisin pudonnut loputtomia portaita pitkin alas. Ajatukseni olivat jähmettyneet ja tunsin, kuinka kylmä hiki virtasi pitkin selkääni ja liimasi paidan kiinni hartioihini…”

<< Takaisin edelliselle sivulle