Kaatomestarit

“Mittamiehet oli tilattu se
uraavaksi aamuksi aivan niin kuin Jaakko oli halunnutkin. Vielä illalla kävimme koplaamassa ojanpohjia mutta eihän se asia siitä miksikään ollut muuttunut.
- Vesi juoksee kuin Vireeni Montrealissa, Jaakko naurahti päätään puistellen.

Hän seisoi ojan mutaisessa vedessä kainaloitaan myöten ja pyyhki kuraisen viirun nenänsä alle. Hän heitti lapion ylös jalkojeni juureen ja ojensi kätensä.
- Paremminkin kuin jalaton hirvi ylämäkeen, minä sanoin.
- Kyllä tästä vielä sota syntyy.
- Niinkö luulet, ähkäisin kiskoessani hänet ylös ojasta.
- Vaikka valan ottaisit.

Katsoimme molemmat ojassa pyörivää sameaa vettä. Jaakko sytytti sätkän ja tökkäsi sen kuivien huuliensa väliin. Hän juoksutti savua sieraimistaan ja niisti nenästään märkää mutatöhnää.
- Aamulla se sitten kai selviää, sanoin levottomana.
- Kyllä se siitä selkenee, Jaakko vakuutteli.

Kun hän oli polttanut sätkänsä loppuun, hän heitti tumpin ojan mustaan veteen. Se jäi paikoilleen kellumaan kaivamisen nostattamaan hiipuvaan pyörteeseen. Vilkaisin Jaakkoa hätäisesti mutta hän tyytyi vain hymähtämään itsekseen. Lähtiessämme taloa kohti kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni.

Tuskin kukaan oli koskaan saanut selvää vastausta siihen, miksi isä oli rakentanut talon pieneen painanteeseen. Itsestään selvää oli, ettei kukaan meistä ollut uskaltanut kysyä sitä, eikä isä ikinä ottanut sitä asiaa itse puheeksi. Se oli asia josta ei yksinkertaisesti puhuttu niinkuin ei puhuta vakavasta sairaudesta tai kiusallisesta ruumiinvammasta….”

<< Takaisin edelliselle sivulle