Viimeinen kevät

“Johannes tiesi oikein hyvin mitä oli tapahtumassa. Entinen häntä ärsytti koko asiassa se, että kaikki pitivät häntä yhä lapsena. He luulivat häntä joko niin tyhmäksi tai herkäksi, ettei kukaan katsonut tarpeelliseksi puhua suoraan hänen kanssaan yhtään mitään. Kuitenkin hän oli jo kauan aavistanut mitä oli tulossa, paljon ennemmin kuin selvät merkit olivat jo kaikkien nähtävissä. Isän kireys, äidin punareunaiset silmät ja Lissun tavaroiden viskominen ja loputon haistattelu. Johanneksesta tuntui siltä, kuin hänet olisi jätetty yksin junaradalle kuuntelemaan korva kylmää kiskoa vasten painautuneena kuinka vielä näkymättömissä oleva juna vyöryi vastustamattomasti yhä lähemmäs ja lähemmäs muiden jo kiiruhtaessa alta pois….”

<< Takaisin edelliselle sivulle