Raatihuoneenkadun Ramses

“Olin pyhästi toivonut, ettei enoni poissaollessa tulisi yhtäkään asiakasta. Alkuviikko näytti oikein lupaavalta mutta keskiviikkona onneni petti. Juuri kun olin laittamassa ovea takalukkoon, se karkasi käsistäni ja huomasin tuijottavani ruskettunutta napaa. Suoristin selkäni niin vikkelästi, että pääni kopsahti ovenkarmiin.
- Olin juuri sulkemassa, änkytin harmistuneena.
Nainen katsoi minua sinisillä silmällään eikä hän selvästikään pitänyt näkemästään.
- Oletteko te Arosuo?
- En. Hän on enoni.
- Missä Arosuo on?
- Lomalla. Minä olen hänen sijaisensa. Johannes Tulikoski.
Ojensin käteni naista kohti. Hän kosketti sitä pikaisesti kuin mätää kalaa ja sanoi nimensä.
- Vivian Beck.
Peruutin kirjoituspöydän taakse ja istuin alas. Päätäni jomotti mutta yritin loihtia kasvoilleni välinpitämättömän ilmeen. Vivian sulki oven takanaan ja seurasi perässäni ympärilleen luimistellen. Hän istui ryhtinsä menettäneeseen nojatuoliin ja tuijotti minua suu viivaksi puristuneena. Hän oli nuori, kaunis ja tyly. Eikä hänen nimettömässään ollut sormusta.
- Mitä asianne koskee, neiti Beck?
- Asia? Niin, itseasiassa olisin halunnut keskustella Arosuon kanssa. Mutta jos sinä nyt olet hänen sijaisensa, kaipa voin sitten puhua sinulle, hän sanoi.
Huoneeseen laskeutui kihisevä hiljaisuus. Kadulta kuului autontorven törähdys. Vivian puristi käsilaukkua sylissään ja kuunteli kadun huminaa poskilihakset nytkähdellen.
- Voiko sinuun luottaa? hän kysyi yhtäkkiä….”

<< Takaisin edelliselle sivulle