Juhlat Brookhavenissa

“Pienestä pitäen olen inhonnut sanontaa, että aika kuluu. Tunsin suorastaan ahdistusta kun sukulaiset ja tuttavat totesivat huokaisten kuinka olin kasvanut ja samaan hengenvetoon kuinka aika kului nopeasti nähdessään minua vain niinä harvoina kertoina kun vierailimme heidän luonaan. Näin kuinka he vuosi vuodelta painuivat kumaraan, kuinka heidän kasvoillaan uurteet syvenivät, kuinka heidän talonsa rapistuivat ja talolle johtavat tiet haalistuivat kalpeiksi nauhoiksi. Jopa oma kirkas lapsenmieleni alkoi vierailu vierailulta vakavoitua ja painua raskaaksi ja aistini alkoivat turtua niin ettei enää mikään näyttänyt niin tuoreelta ja kauniilta kuin ennen. Kaikki kului, haalistui ja painui kasaan. Paitsi aika.

Lapsena saatoin tuijottaa herätyskellon viisareita tuntikausia miettimällä sitä, mihin jokainen kiitävä hetki katoaa. Ja väistämättä aloin jo hyvin pienenä uskoa siihen, ettei aika voinut kadota mihinkään, ettei aika kulu mihinkään tai miksikään. Väsymättä kellon viisarit nousevat ja laskevat, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Joka päivä valkenee samoin kuin se on maan kierron mukaan valjennut jo lukemattomina vuosina.

Tämä varhainen teoriani ajan pysyvyydestä, sen mittaamisen järjettömyydestä ja tarpeettomuudesta, ei herättänyt vanhemmissani suurtakaan vastakaikua. He keskeyttivät hatarat teoreettiset esitykseni alkuunsa huomauttamalla jostakin hoitamattomasta velvollisuudesta tai sulkemalla yksinkertaisesti korvansa. Hukkaamaani rannekelloonkaan he eivät suhtautuneet yhtä vähättelevästi kuin minä, jolle ajan mittaaminen oli naurettavaa. Kun kasvoin hiukan isommaksi he hymyilivät merkitsevästi ja totesivat että minusta oli hyvää vauhtia tulossa tiedemies…”

<< Takaisin edelliselle sivulle