Huomiseen, Erzbeth

“Tie muuttui iltapäivällä mutaiseksi. Sitkeä, harmaa kura tarttui kenkiin ja housunlahkeisiin pukien kaikille kulkijoille samanlaiset polviin asti ulottuvat tummat sukat. Muta tunkeutui kenkiin, hiertyi varpaiden väliin ja paakkuuntui kynsien alle. Savivellissä tarpovan kulkueen vauhti hidastui mateluksi. Illan alkaessa hämärtyä se pysähtyi kokonaan.

Johannes laski selässään olleen nyytin kivien väliin ja istui alas. Hän kuunteli ympärillään kaikuvaa puheensorinaa, lasten itkua ja miesten vihaista kinastelua. Miehet olivat eri mieltä siitä, mihin kulkueen tulisi mennä. Kukaan heistä ei kuunnellut toisiaan. Lopulta he vain huusivat parrat täristen toinen toistensa suuhun.

Suurisilmäisiä ukkoja ja akkoja juoksenteli levolle asettuvien ryhmien luona etsimässä kadonneita omaisiaan. Pimeältä taivaalta kantautui voimakasta moottoreiden jyrinää joka sai ihmiset vääntämään niskansa mutkalla. Naiset hurrasivat ja löivät käsiään yhteen, miehet huusivat sylkeä partoihinsa pärskytellen kuolemaa vihollisilleen. Näkymättömät koneet kulkivat jossakin pilvien keskellä, lähempänä taivasta kuin maata….”

<< Takaisin edelliselle sivulle