Pariisinvihreä työhuone

En tarkalleen edes tiennyt mitä sukua Amalia Caven oli minulle kun ensimmäisen kerran kävimme kavereidemme kanssa hänen puutarhassaan poimimassa omenia. Pienelle pojalle sukulaissuhteet olivat yhdentekeviä, eikä Amalian harmaa ja kurttuinen olemus houkutellut minua ylpeilemään yhteisellä verenperinnöllämme.

Amalia asui miehensä Valtterin kanssa Lukiokadulla vanhassa puutalossa, jonka pihapiiri oli rakennusten ja aitojen sulkema. Pihalla kasvoi ikivanhoja omenapuita ja muutama herukkapensas, joiden sato ilahdutti lähinnä rastaita. Amalia ei pannut ollenkaan pahakseen sitä, että ilmestyimme poikajoukon kera hänen pihamaalleen elokuun pimenevinä iltoina vajentamaan ahneiden lintujen saalista.

Pihapiiri oli joukkomme mielestä jännittävä. Ympärille kohonneet kivitalot hävisivät näkyvistä aidan edessä kasvavan sireenipensaikon taakse. Hiljalleen rapistuva puutalo vaimensi kadun äänet niin tehokkaasti, että meistä tuntui kuin olisimme joutuneet edelliselle vuosisadalle. Joskus Amalia hauskutti meitä matkimalla lintuja tai imitoimalla taitavasti jotakuta tunnettua radioääntä, mutta enimmäkseen hän tyytyi istumaan pihan perällä kaukana meistä.

Valtteri ei koskaan vaivautunut saapumaan pihamaalle. Hän oli aikoinaan ollut kiivas ja naisiin menevä mies mutta aika oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli harmaantunut ja muuttunut niin ihmisaraksi, ettei hänestä näkynyt muuta kuin hiustupsu työhuoneen ikkunasta. Siitä huolimatta tervehdimme ja hyvästelimme myös Valtterin lasin takaa heijastuvan hiustupsun koska Amalia niin tahtoi.

<< Takaisin edelliselle sivulle