Kellastunutta ruohoa

Asunto oli Mannerheimintien varrella. Se oli ylimmässä kerroksessa niin että Lauri väitti voivansa parvekkeelta käsin koskettaa taivasta. Matias kertoi vuotta nuoremmalle pikkuveljelleen kuusivuotiaan kaikkitietävällä varmuudella, että taivas ei ollut mitään muuta kuin vesihöyryä.
- Onko äiti vesihöyryssä? Lauri kysyi.
Matias irvisti veljelleen. Hänellä ei ollut etuhampaita ja siksi kaikki sanat sihisivät.
- Ääliö! Ei äiti ole missään pilvessä!
Juho makasi sohvalla ja kuunteli poikiensa sanailua. Hän tiesi varsin hyvin, ettei pilvessä olemisessa ollut mitään taivaallista, päinvastoin. Sinne pääseminen oli kallista lystiä mutta vielä kalliimpaa oli päästä sieltä pois. Vasemman käden puuttuva nimetön oli hänen kanssaan samaa mieltä.
- Älkää nyt tippuko sieltä parvekkeelta! Juho huusi.
Samalla tavalla mummo oli huutanut hänelle, ettei hän tippuisi laiturilta jokeen. Näkki vaani virran pyörteissä erityisesti pieniä lapsia. Kun näkki saa jalasta kiinni, se ei päästä enää irti ja se on menoa se. Mummo sen tiesi parhaiten. Olihan näkki vienyt hänen veljensä eikä veljeä ollut löydetty koskaan. Juho ei ollut ikinä voinut syödä näkkileipää. Kaikkea muuta kylläkin mutta ei näkkileipää…

<< Takaisin edelliselle sivulle