Pikkusormi

Petteri kimmahti istualleen. Hän haukkoi henkeään aivan kuin uni olisi ollut meri, jonka syvyyksistä hänen onnistui sukeltaa ylös viime hetkellä. Ikkunoiden takana kajasti aamunyön pehmeä valo. Edellisen päivän helle viipyi huoneessa nihkeänä ja raskaana. Unen tahmea seitti repeili ja maailma sai takaisin omat, sinertävät ääriviivansa.

Huoneessa ei ollut ketään. Petteri hieraisi silmiään mutta huone pysyi tyhjänä. Hän naurahti helpottuneena. Uni oli ollut niin elävä, että hän oli kuullut kuinka lattia oli narahdellut vieraan jalkojen alla.

Unessa Jumala oli istahtanut Petterin sängylle. Hän oli heti tiennyt kuka vieras oli, niin kuin unessa voi tietää kaiken ilman mitään järkevää selitystä. Petteri ei ollut käynyt kirkossa konfirmaationsa jälkeen, ja siitä oli jo aikaa, mutta Jumala ei pannut sitä pahakseen.

- Minulla on sinulle hiukan asiaa, Petteri, Jumala oli sanonut.
- Minulle? Miksi?
- Minä tarvitsen sinun apuasi.

Petteri oli naurahtanut unessaan. Jotenkin hän oli aina kuvitellut, ettei Jumala tarvinnut apua.

- Jos minä nyt voin jotenkin auttaa, niin tietenkin…, Petteri änkytti.

Jumala nosti etusormensa pystyyn ja Petteri älysi pitää suunsa kiinni.

- Niin kuin hyvin tiedät, minä loin taivaan ja maan, metsäneläimet ja ihmisen. Olihan siinä kaikenlaista muutakin, vesikirppua ja tohvelieläintä, tähtiä, tomua, neutriinoja, sellaista pikkutarkkaa näpertelyä, mutta turha sitä on tässä yöllä käydä läpi…

<< Takaisin edelliselle sivulle